Poissaolon paradoksi
Joka torstai matkalla maalauskurssille vastaan viipotti tuolilla pyöräilevä mies. Seitsemissä kymmenissä. Poikki mennyttä jalkaa paikkasi uskollinen nelijalkainen. Molemmat mustia ja iloisia, niin mies kuin koira.
Se on hassua, kun samat ihmiset kohtaavat riittävän usein samassa tilanteessa ja paikassa, he alkavat tervehtiä merkitsevästi, ai joo taas sinä. Niin myös me. Kohdallani mies nosti rutiininomaisesti nauravan katseensa, nyökkäsi lumisen myssyn alta ja rullasi ohitseni.
Kuten hyvin usein käy, kaiken rutiininomaisen tajuaa vasta sitten, kun sitä ei enää ole. Yhtenä, muuten ihan tavallisena tortaina, mies jätti tavallisen matkansa tekemättä. Sittemmin en ole nähnyt häntä. En koskaan saanut tietää hänen nimeään. En sitä, minne hän oli matkalla, enkä sitä, miksei hän enää ollut.
Suomen kieli tarjosi hänelle kutakuinkin seuraavanlaisen hyväksyttävän määritelmän: Liikuntarajoitteinen, seniori ja maahanmuuttaja. Mielummin ainakin itse olisin musta, vanha ja vammainen. Aivan rehellisesti.
Kieltämällä ihmisoikeuksien nimissä rasistiseksi luokiteltuja ilmauksia saatetaan sattumalta kieltää kokonaisia ihmisjoukkoja.
Aina ei tietenkään ole syytä tehdä eroa niin sanottuun tavalliseen. Lukupiirissä tuskin on väliä, jos joku klenkkaa. Lain edessä ihonvärillä ei pitäisi olla väliä. Eikä rakkaudessa iällä ole kuulemma väliä. Eihän sitäkään joka paikassa huudella, jos joku on vaikka laiska. Yhdenlainen vamma sekin.
Mutta eikö joskus olisi syytä korostaa ainutlaatuisuutta? Miksi vanhus ei voisi sisältää positiivisia sivumerkityksiä? Miksi vanhuksen pitäisi olla unohteleva hupsu tai kurttuinen runko sairasvuoteella? Tai pikemminkin, miksi vanhus ei saisi olla juuri sitä?
Vuosia karttuu kaikille ja verisuonet piirtävät elämänviivaa iholle. Joku sairastuu, joku lannistuu, joku unohtaa. Joku saattaa kokea vaikka vahvistuvansa, pursuilla pitkän elämän iloa ja –voimaa. Kukin vanhenee tavallaan.
Mutta lienee vaikea vanheta arvokkaasti, jos koko asiaa ei saa sanoa ääneen. Eikö vanhuus ole nuorten ja voimakkaiden maailmassa edes sanomisen arvoinen asia? Sama pätee ihonväriin, sairauksiin ja joskus jopa sukupuoleen.
Vaikuttaa siltä, että sydänvikaa on muillakin kuin vanhuksilla.
Senioreille voidaan järjestää palveluja, kulutustavaraa ja olympialaisissa oma sarja, mutta vanhuksella on kasvot. Ei kukaan mene seniorin luokse kesälomalla, ei seniori voi opettaa onkimaan, eikä seniori voi tehdä maailman parasta ruokaa. Lapsi saattaa muistaa rakkaat vanhukset, mummon ja papan, vielä mummonakin.
Toisinaan asiat erottuvat poissaolollaan. Se, mitä jätetään sanomatta, kertoo usein enemmän kuin se mitä sanotaan.
